Matkalla maailmassani, sen valoissa ja varjoissa... ELÄMÄSSÄ...

 

Tänään Päijät-Hämeessä

Onko joku joskus kuullut jotain vitsejä naisista ratissa? Nyt on ollut naiset pahasti eksyksissä täällä Päijät-Hämeessä. Minullehan tuollainen pieni suunnistustehtävä ei aiheuta minkäänlaisia vaikeuksia, koska tunnen nuo tiet melko hyvin. Kysymys ei ehkä olekaan ollut aivan paikallisista suhareista... tai kuka muukaan nyt voisi haluta edetä Lahdesta Heinolaan tai Heinolasta Lahteen, kuin joku hullu, joka jotenkin on ajautunut asumaan tänne Hämeeseen. Mutta kai se nyt vaan on niin, että jos joku reitti vain on opittu niin siinä ei sitten osata ottaa huomioon mahdollisia tulevia muutoksia eikä löydetä sitten perille. Onhan ne vaikeita alueita... Pitäisiköhän ihan huvikseen käydä katsomassa miten ne opasteet on sinne alueelle oikein pykätty. Toisekseen naiset varmaan kehtaa soittaa poliisille ja kysyä neuvoa, miehet ovat koko päivän pyörineet Ahtialassa H-moilasina. Poliisin työ on palveluammatti?
posted by Riia at 11:24 ap.

 

Tärkeiden kysymysten äärellä?

Joku kysyi minulta, että kuinka monta lasta oikein aion hankkia. Enhän minä oikeastaan tiedä ja eiköhän se ole myös vähän kiinni lasten siittäjästäkin, kahden nuorimman lapseni isästä. En minä tässä liitossa voi yksiselitteisesti itse päättää, että kuinka monta lasta meidän meille tulee. Ja eihän niitä nyt ole vielä ollenkaan montaa, kaksi nykyisen mieheni kanssa ja yksi aiemmasta suhteestani. Mutta onhan se kuitenkin jo nykyisen mittapuun mukaan suurperhe. Tällä hetkellä emme ole ainakaan suunnittelemassa perheenlisäystä. Näissä viliskanteissa riittää kyllä haastetta joksikin aikaa.

Minulla on kyllä hurja suunnitelma. Olen vähän haaveillut, että irtisanoutuisin töistäni ja rupeaisin perhepäivähoitajaksi. Minulta loppuu nimittäin kohta tämä äitiysloma. Se on ainakin varmaa, etten palaa vielä tänä syksynä/talvena töihin vaan jään hoitovapaalle.

Minä en vain millään jaksaisi taas sitä toimistotyötä, myymistä, ongelmien selvittämistä ja vieraan kielen puhumista. On niin paljon kivempi olla kotona lasten kanssa kuin siellä firmassa pomppimassa paikasta toiseen. Olen kai alun perinkin valinnut jokseenkin väärän uran. Ehkä palkka alun perin sokaisi minut luulemaan, että Itä-Euroopan myyntineuvottelijan homma olisi minulle onnen omiaan, saisinhan siinä käyttää kielitaitoani, jonka olin vuosien kuluessa vaivalla hankkinut. Mutta loppujen lopuksi se kävi kovin raskaaksi hallita niin paljon juttuja, miellyttää asiakkaita eikä suututtaa työntekijöitä. Sitten kun siihen lisättiin vielä se, että sain vastata myös muiden alueiden tiedusteluihin kun "sinähän osaat niitä kieliä". Osaanhan minä jotain mutta kun en tiennyt missä mennään kun sopparit ja jutut eivät olleet minun takanani (kansiossa) enkä tiennyt neuvotteluista mitään. Vaikea siinä on esittää mitään osaavaa työntekijää kun höpisee jotain ympäri-pyöreää. Loppujen lopuksi ei enää palkankorotuksetkaan mieltä lämmittäneet.

No nykyään minä vain vanun kotona lasten ja koiran kanssa. Hoitelen kotia, pihaa ja lapsia. Olen sopeutunut ihan hyvin tänne maalle. On ihanaa kun ympärillä on niin paljon luontoa, josta osa on omaa tonttiakin. Tai no kyllä se ihanuus vähän alkaa karsiutua kun puista puskee koko ajan lehtiä jo haravoidulle pihalle. Lapsetkin tuovat oman lisänsä ulkohommiin. En voinut olla hymyilemättä kun tämä meidän "vauva" istui veljensä kanssa (Nyyti ja Leevi)lehtikasassa ja viskoi lehti. Äkkiähän minä ne haravoin kasaa ja koetin saada Leevin uskomaan, että lehtikasa ei ole leikkipaikka.
posted by Riia at 1:27 ip.

 

Kertomuksia erosta

Kaihan sitä monet selkäni takana naureskelivat, että siitäs sait senkin typerä akka. Kyllä sitä joku jaksoi päin naamaakin sanoa ettei koskaan uskonut meidän avioliiton kestävän edes niin kauan kun se nyt kesti. Ja heille voi sanoakin nyt takaisin että avioliitto on vielä pystyssä, välillä tuntuu että kovin huterasti ja välillä sitä on paljon varmempi liitostaan ja omasta asemastaan siinä.

Otin pojan kanssa aika paljon yhteen koska hän syytti minua aivan suoraan siitä, että Jannu lähti pois meidän kodistamme. Ja onhan se niin, että jos en olisi tällainen niin Jannu ei olisi lähtenyt lätkimään vaan hän olisi jatkanut meidän kanssamme elämää, eikä siinä mitään. Jotenkin tuntuu välillä aivan turhalta vatvoa sitä hetkellistä asumuseroa koska se on nyt jo ohi. Minä yritän jättää taakse on hirvittävän voimattomuuden tunteen, jonka tunsin kun Jannu lähti.

Kyllähän tässä itse kukin voi mennä itseensä. Parisuhde terapiaanhan me Jannun kanssa olemme menneet. Kiva kuulla ettei kaikki sittenkään ole vain minun vikani... Silti niin paljon käytäntöjä, tapoja ja asioita olisi muutettava. Pitäisi ottaa toisen huomioon enemmän ja olla vähemmän hallitseva.

Uskon kai liikaa että perhe pyörii vain minun varassani. Ja se lisää minun pelkoani siitä että sairastun uudelleen ja perhe jää heitteille. Jannu ei ole saanut minua uskomaan ettei se ole maailmanloppu että minulla alkaisi viiraamaan päästä. Että perhe selviää vaikka minä olisin vähän lataamassa akkuja. Ja onko se nyt jotenkin todennäköistä että tämä likka masentuisi ja menisi vaikka psykoosii... Jotenkin sitä pelkää koko ajan... sairastumisen pelko on aina mukana elämässä... hetkittäin.
posted by Riia at 9:40 ap.