Antakee armoa
Minä olen ollut vähän pimennossa kun on ollut kaikenlaista hommaa ja tapahtumaa. Kyllähän tässä on ollut osittain kysymys silkasta laiskuudesta. On ollut vaan niin ihanaa olla lasten kanssa kotona... nyt kun pesuekin on taas kasassa.
Taivaassa tavataan?
Vaarini kuoli tuossa... no tämän hiljaisen jakson aikana. Vasta hänen kuoltuaan minulle selvisi, että hän oli palannut juutalaiseen uskoonsa. Eikä se sinänsä ollut täydellinen yllätys, että vaari kuoli, kolkuttelihan hän jo 90 pyykkiä. Mutta hän oli vielä niin hyvässä kunnossa...
Yhtenä iltana Vaari soitteli minulle sillä aikaa kun Mummo oli kyläilemässä. Juttelimme siinä kaikenmoista, kertoilin Leevin ja Nyyti-tyttösen tekemisistä. Ei se nyt ollut kummempaa, Vaari ei kyllä kovin usein soittele muuten vaan. Oli miten oli, hän oli aamulla kuollut. Vaari oli illalla mummon kanssa nautiskellut konjakkia ja jutellut siitä miten aika onkaan kulunut, avioliitossa johon kumpikaan ei täysin halunnut. Ja aamulla Vaari oli kuollut, aivoverenvuotoon. No nyt minulla on vain enää jäljellä kaksi isoäitiä isovanhemmista.
Vaari haudattiin pikapikaa lähimpien läsnä ollessa... Myöhemmin pidettiin kyllä sitten muistotilaisuus suuremmalle joukolle. Minä edustin mieheni, kahden poikani ja tyttöni kanssa pää pystyssä. En minä jotenkaan osannut surra, en kai ole koskaan oikein osannut surra julkisesti. Vaari kuoli, oli hänen aikansa lähteä...
Pahinta kaikesta
Olihan se paska juttu kun Vaari kuoli mutta pahinta minulle oli se että Jannu jätti minut. Yhtäkkiä hän vain ilmoitti että hänellä on hankittuna oma asunto Lahesta, hän tarvitsee omaa tilaa. Syyksi lähtöönsä hän sanoi sen että minä rusennan hänet kuin torakan... en anna hänelle arvoa enkä tilaa. Ehkä siinä oli taustalle Pojan "kotiin paluu" järjestelyt (tein siitä mun jutun) sekä Vaarin jäämistön selvittely, josta suljin mieheni ulos, halusin tehdä sen itse. Ehkä kaikessa oli vain kysymys siitä, että kaksi sopimatonta yksilöä oli solminut liiton.
Enhän minä alennu tietenkään rukoilemanaan ketään olematta jättämättä minua. Enhän minä saatana voi myöntää, että jokin sattuisi minuun. Iltaisin itkin sitä, että onnistuin ajamaan pois ainoan miehen jota oikeasti rakastin. Lapset jäi minulle, talo ja tavarat... mutta Jannun menetin. Se oli kova kolaus vaikka sitä en halunnut myöntääkään. Ja minun syytähän se oli (kai), minä olen paha ihminen. Voiko se olla niin yksioikoista?
No mutta, olihan tällä tarinalla onnellinen loppu... Jannu palasi takaisin luokseni koska ei voinut elää ilman minua. Kyllä tässä on molempien tehtävä kompromisseja ja joustettava elämässä, varsinkin minun. Enkä minä nyt oikein osaa sanoa että muuttuko mikään, minun vain pitäisi olla vähemmän kova, vähemmän vahva ja enemmän hänen mieleisensä. Asuimme erossa jonkin aikaa ja sinä aikana Jannu huomasi että vaimossa on jotain hyvääkin, muutakin kuin säännöllinen seksi.
Eli olemme taas yhdessä... onnelisesti...
posted by Riia at 3:17 ip.
