Matkalla maailmassani, sen valoissa ja varjoissa... ELÄMÄSSÄ...

 

Tänään Päijät-Hämeessä

Onko joku joskus kuullut jotain vitsejä naisista ratissa? Nyt on ollut naiset pahasti eksyksissä täällä Päijät-Hämeessä. Minullehan tuollainen pieni suunnistustehtävä ei aiheuta minkäänlaisia vaikeuksia, koska tunnen nuo tiet melko hyvin. Kysymys ei ehkä olekaan ollut aivan paikallisista suhareista... tai kuka muukaan nyt voisi haluta edetä Lahdesta Heinolaan tai Heinolasta Lahteen, kuin joku hullu, joka jotenkin on ajautunut asumaan tänne Hämeeseen. Mutta kai se nyt vaan on niin, että jos joku reitti vain on opittu niin siinä ei sitten osata ottaa huomioon mahdollisia tulevia muutoksia eikä löydetä sitten perille. Onhan ne vaikeita alueita... Pitäisiköhän ihan huvikseen käydä katsomassa miten ne opasteet on sinne alueelle oikein pykätty. Toisekseen naiset varmaan kehtaa soittaa poliisille ja kysyä neuvoa, miehet ovat koko päivän pyörineet Ahtialassa H-moilasina. Poliisin työ on palveluammatti?
posted by Riia at 11:24 ap.

 

Tärkeiden kysymysten äärellä?

Joku kysyi minulta, että kuinka monta lasta oikein aion hankkia. Enhän minä oikeastaan tiedä ja eiköhän se ole myös vähän kiinni lasten siittäjästäkin, kahden nuorimman lapseni isästä. En minä tässä liitossa voi yksiselitteisesti itse päättää, että kuinka monta lasta meidän meille tulee. Ja eihän niitä nyt ole vielä ollenkaan montaa, kaksi nykyisen mieheni kanssa ja yksi aiemmasta suhteestani. Mutta onhan se kuitenkin jo nykyisen mittapuun mukaan suurperhe. Tällä hetkellä emme ole ainakaan suunnittelemassa perheenlisäystä. Näissä viliskanteissa riittää kyllä haastetta joksikin aikaa.

Minulla on kyllä hurja suunnitelma. Olen vähän haaveillut, että irtisanoutuisin töistäni ja rupeaisin perhepäivähoitajaksi. Minulta loppuu nimittäin kohta tämä äitiysloma. Se on ainakin varmaa, etten palaa vielä tänä syksynä/talvena töihin vaan jään hoitovapaalle.

Minä en vain millään jaksaisi taas sitä toimistotyötä, myymistä, ongelmien selvittämistä ja vieraan kielen puhumista. On niin paljon kivempi olla kotona lasten kanssa kuin siellä firmassa pomppimassa paikasta toiseen. Olen kai alun perinkin valinnut jokseenkin väärän uran. Ehkä palkka alun perin sokaisi minut luulemaan, että Itä-Euroopan myyntineuvottelijan homma olisi minulle onnen omiaan, saisinhan siinä käyttää kielitaitoani, jonka olin vuosien kuluessa vaivalla hankkinut. Mutta loppujen lopuksi se kävi kovin raskaaksi hallita niin paljon juttuja, miellyttää asiakkaita eikä suututtaa työntekijöitä. Sitten kun siihen lisättiin vielä se, että sain vastata myös muiden alueiden tiedusteluihin kun "sinähän osaat niitä kieliä". Osaanhan minä jotain mutta kun en tiennyt missä mennään kun sopparit ja jutut eivät olleet minun takanani (kansiossa) enkä tiennyt neuvotteluista mitään. Vaikea siinä on esittää mitään osaavaa työntekijää kun höpisee jotain ympäri-pyöreää. Loppujen lopuksi ei enää palkankorotuksetkaan mieltä lämmittäneet.

No nykyään minä vain vanun kotona lasten ja koiran kanssa. Hoitelen kotia, pihaa ja lapsia. Olen sopeutunut ihan hyvin tänne maalle. On ihanaa kun ympärillä on niin paljon luontoa, josta osa on omaa tonttiakin. Tai no kyllä se ihanuus vähän alkaa karsiutua kun puista puskee koko ajan lehtiä jo haravoidulle pihalle. Lapsetkin tuovat oman lisänsä ulkohommiin. En voinut olla hymyilemättä kun tämä meidän "vauva" istui veljensä kanssa (Nyyti ja Leevi)lehtikasassa ja viskoi lehti. Äkkiähän minä ne haravoin kasaa ja koetin saada Leevin uskomaan, että lehtikasa ei ole leikkipaikka.
posted by Riia at 1:27 ip.

 

Kertomuksia erosta

Kaihan sitä monet selkäni takana naureskelivat, että siitäs sait senkin typerä akka. Kyllä sitä joku jaksoi päin naamaakin sanoa ettei koskaan uskonut meidän avioliiton kestävän edes niin kauan kun se nyt kesti. Ja heille voi sanoakin nyt takaisin että avioliitto on vielä pystyssä, välillä tuntuu että kovin huterasti ja välillä sitä on paljon varmempi liitostaan ja omasta asemastaan siinä.

Otin pojan kanssa aika paljon yhteen koska hän syytti minua aivan suoraan siitä, että Jannu lähti pois meidän kodistamme. Ja onhan se niin, että jos en olisi tällainen niin Jannu ei olisi lähtenyt lätkimään vaan hän olisi jatkanut meidän kanssamme elämää, eikä siinä mitään. Jotenkin tuntuu välillä aivan turhalta vatvoa sitä hetkellistä asumuseroa koska se on nyt jo ohi. Minä yritän jättää taakse on hirvittävän voimattomuuden tunteen, jonka tunsin kun Jannu lähti.

Kyllähän tässä itse kukin voi mennä itseensä. Parisuhde terapiaanhan me Jannun kanssa olemme menneet. Kiva kuulla ettei kaikki sittenkään ole vain minun vikani... Silti niin paljon käytäntöjä, tapoja ja asioita olisi muutettava. Pitäisi ottaa toisen huomioon enemmän ja olla vähemmän hallitseva.

Uskon kai liikaa että perhe pyörii vain minun varassani. Ja se lisää minun pelkoani siitä että sairastun uudelleen ja perhe jää heitteille. Jannu ei ole saanut minua uskomaan ettei se ole maailmanloppu että minulla alkaisi viiraamaan päästä. Että perhe selviää vaikka minä olisin vähän lataamassa akkuja. Ja onko se nyt jotenkin todennäköistä että tämä likka masentuisi ja menisi vaikka psykoosii... Jotenkin sitä pelkää koko ajan... sairastumisen pelko on aina mukana elämässä... hetkittäin.
posted by Riia at 9:40 ap.

 

Antakee armoa

Minä olen ollut vähän pimennossa kun on ollut kaikenlaista hommaa ja tapahtumaa. Kyllähän tässä on ollut osittain kysymys silkasta laiskuudesta. On ollut vaan niin ihanaa olla lasten kanssa kotona... nyt kun pesuekin on taas kasassa.

Taivaassa tavataan?

Vaarini kuoli tuossa... no tämän hiljaisen jakson aikana. Vasta hänen kuoltuaan minulle selvisi, että hän oli palannut juutalaiseen uskoonsa. Eikä se sinänsä ollut täydellinen yllätys, että vaari kuoli, kolkuttelihan hän jo 90 pyykkiä. Mutta hän oli vielä niin hyvässä kunnossa...

Yhtenä iltana Vaari soitteli minulle sillä aikaa kun Mummo oli kyläilemässä. Juttelimme siinä kaikenmoista, kertoilin Leevin ja Nyyti-tyttösen tekemisistä. Ei se nyt ollut kummempaa, Vaari ei kyllä kovin usein soittele muuten vaan. Oli miten oli, hän oli aamulla kuollut. Vaari oli illalla mummon kanssa nautiskellut konjakkia ja jutellut siitä miten aika onkaan kulunut, avioliitossa johon kumpikaan ei täysin halunnut. Ja aamulla Vaari oli kuollut, aivoverenvuotoon. No nyt minulla on vain enää jäljellä kaksi isoäitiä isovanhemmista.

Vaari haudattiin pikapikaa lähimpien läsnä ollessa... Myöhemmin pidettiin kyllä sitten muistotilaisuus suuremmalle joukolle. Minä edustin mieheni, kahden poikani ja tyttöni kanssa pää pystyssä. En minä jotenkaan osannut surra, en kai ole koskaan oikein osannut surra julkisesti. Vaari kuoli, oli hänen aikansa lähteä...

Pahinta kaikesta

Olihan se paska juttu kun Vaari kuoli mutta pahinta minulle oli se että Jannu jätti minut. Yhtäkkiä hän vain ilmoitti että hänellä on hankittuna oma asunto Lahesta, hän tarvitsee omaa tilaa. Syyksi lähtöönsä hän sanoi sen että minä rusennan hänet kuin torakan... en anna hänelle arvoa enkä tilaa. Ehkä siinä oli taustalle Pojan "kotiin paluu" järjestelyt (tein siitä mun jutun) sekä Vaarin jäämistön selvittely, josta suljin mieheni ulos, halusin tehdä sen itse. Ehkä kaikessa oli vain kysymys siitä, että kaksi sopimatonta yksilöä oli solminut liiton.

Enhän minä alennu tietenkään rukoilemanaan ketään olematta jättämättä minua. Enhän minä saatana voi myöntää, että jokin sattuisi minuun. Iltaisin itkin sitä, että onnistuin ajamaan pois ainoan miehen jota oikeasti rakastin. Lapset jäi minulle, talo ja tavarat... mutta Jannun menetin. Se oli kova kolaus vaikka sitä en halunnut myöntääkään. Ja minun syytähän se oli (kai), minä olen paha ihminen. Voiko se olla niin yksioikoista?

No mutta, olihan tällä tarinalla onnellinen loppu... Jannu palasi takaisin luokseni koska ei voinut elää ilman minua. Kyllä tässä on molempien tehtävä kompromisseja ja joustettava elämässä, varsinkin minun. Enkä minä nyt oikein osaa sanoa että muuttuko mikään, minun vain pitäisi olla vähemmän kova, vähemmän vahva ja enemmän hänen mieleisensä. Asuimme erossa jonkin aikaa ja sinä aikana Jannu huomasi että vaimossa on jotain hyvääkin, muutakin kuin säännöllinen seksi.

Eli olemme taas yhdessä... onnelisesti...
posted by Riia at 3:17 ip.

 

Täydellinen perhe?

Näin aikanaan lehdessä haastattelututkimuksen, jossa selviteltiin, että millainen on ihmisten mielestä ns. täydellinen perhe. Perheessä on äiti ja isä joista mies on vuoden pari vaimoaan vanhempi. Lapset ovat tyttö ja poika, joilla on ikäeroa kaksi vuotta. Minulle ei koskaan tule noin täydellistä perhettä, Jannu on minua sen verran vanhempi. Lapseni ovat kyllä oikean merkkisiä ja ikäkin sopii kun lasketaan vuosilukujen mukaan. "Esikoinen" on syntynyt 2003 ja kuopus 2005. Oikeasti heillä ei ole ikäeroa kuin vuosi ja reilut kaksi kuukautta. No sen kyllä huomaa...
posted by Riia at 10:50 ap.

 

Niin on paljon kaikkea

Enpä tiedä, olikohan ihan viisasta luvata, että Heta voi perheineen yöpyä meillä. Minulla on todellakin hommaa omankin perheen kanssa. Yksi haluaa rintaa tai puhtaan vaipan, toinen haluaa leikkiä tai lasin maitoa, koira haluaa ruokaa tai lenkille, minä haluan sisustaa tai siivota, Jannu haluaa olla hyvä mies ja rakastaa lapsiaan, minä haluan laittaa ruokaa, olla hyvä vaimo ja hyvä äiti. Minä haluan olla onnellinen enkä hetkeäkään väitä ettenkö olisi onnellinen tästä kaikesta, uudesta kodista, uudesta vauvasta.
posted by Riia at 2:22 ip.

 

Tyttö tuli

Synnytin 5.1.2005 19 jälkeen perheeseemme tytön tylleröisen. Ihanan pienen (49 cm ja 2985g) vauvan. Leevi seisoo välillä pitkiäkin aikoja vauvan vuoteen äärellä ja ihmettelee olentoa. Minäkin ihmettelen tytön pieniä sormia ja pehmoista ihoa. Ihanaa tulla taas äidiksi, ihana pieni olento. Ei voi muuta sanoa.
posted by Riia at 1:25 ip.